Isonkarin majakka, jonka ovessa oli vuosiluku 1833. Niissä seinissä voi sanoa olevan historian siipien havinaa. Venäjän vallan aikana rakennettu ja on edelleen erittäin hyvässä kunnossa. Majakassa ei ole enää majakanvartijaa vaikka hänen huoneensa kyllä on vielä olemassa. Majakka on nykyään automatisoitu.

Saarella oli pidetty kaikkia kotieläimiä. Vuonna 1950 on ollut viimeiset lehmät. Hylkeitä pyydettiin aikanaan lisäansioksi ja tarpeeseen: rasvan lihan ja nahkan vuoksi. Rasvaa käytettiin kaikkeen mahdolliseen: ruuanlaittoon, veneiden ja vaatteiden kyllästämiseen, lamppuöljyksi jne.

Saari oli kovin karun näköinen, mutta kasvilajisto oli runsas. Puut olivat matalia ja kovin känkyräisiä. Kuvan pensaat mm ovat katajaa. Meren hiomia pyöreitä kiviä oli paljon, niitä oli pakko kerätä taskuunkin. Kivien päällä kävely oli kuin olisi kävellyt upottavassa hiekassa, kivet vain pyörivät jalan alla. Meren kohina kuulu kaikkialle vaikka oli saaren sisäosissa se pauhasi taukoamatta vaikka tuolloin tuulen voimakkuus oli vain 7 m/s. Aallot olivat melko korkeita ja vene sai kyytiä...

Siinä niitä ihania kiviä.

Kiviä ja merta sekä Helena. Veden lämpötila oli 15 astetta, se tuntui kylmään käteen lämpimältä, uimassa ei kyllä käyty. Tällä ilmalla ei näkynyt muita saaria. Vain aavaa, toiselle puolta saarta on vastassa Ruotsi. Venematka Uudenkaupungin rannasta Isoonkariin kesti kasi tuntia.

Sinne jäi Isokari, mahtava historia ja kovaa elämää kokenut saari. Kuvasin sitä paluumatkan alkajaisiksi, mutta merenkäynti oli niin kovaa että oli vaikea saada majakka osumaan kameran kuvaruutuun. Veneen keikkuessa välillä tuli pelkkä taivas ja kun putosimme allonharjalta sen pohjalle tuli pelkää merta. Muutamen yritysten jälkeen tuli jonkinlainen osuma, mutta sitten olimme jo melko kaukana. Kun itsekin piti yrittää pysyä pystyssä.